Calle oli miettinyt sitä kuljetusliikkeensä konkurssista lähtien, siis noin puoli vuotta. Miten selvitä kaikesta? Vastuita sinne sun tänne. Entiset ystävät vaativat häntä maksamaan velkansa, vaativat häntä tilille tekemisistään. Puhelin soi jatkuvasti ja kaikki puhelut ovat jotain ikäviä, vaatimuksia ja uhkauksia sisältäviä. Vaimokin huutaa:”Yrittäisit edes! Tee jotain tälle helvetille!” Mutta lamaannus on jo iskenyt. Kertakaikkinen paniikki. Ei sitten ihme jos ihminen päättää kadota.

Calle oli varastanut pienen veneen ja moottorin noin kaksi kuukautta sitten Bärskärin rannasta, joka sijaitsee melko kaukana saaristomerellä. Hän hinasi sen omalla veneellään lähemmäs kaupunkia, Rimiton itäpuolelle erään asumattoman saaren kaislikkorantaan ja naamioi saaliinsa taitavasti havuilla ja irtokaisloilla. Varkaus tapahtui yöaikaan, eikä Bärskärissä sijainneella huvilalla ollut silloin ketään paikalla. Vene oli omistajalleen ilmeisesti vain verkkojen nostoa varten. Samana yönä, toukokuun alkupuolella, eri puolilla saaristomerta tapahtui ilmeisesti muitakin venevarkauksia, joten tuskin kukaan osaa yhdistää Callea juuri tähän varkauteen tulevan perusteella.

Calle oli hyvinä vuosinaan kalastellut paljon ja tunsi saariston hyvin, jopa Ahvenanmaan puolelta. Hän kalasteli avoveneellä ja tarvitsi yleensä yöpaikan jostain saaresta. Niinpä hän oli joutunut pystyttämään telttaansa useisiin eri saariin. Yksi saari oli kuitenkin erilainen. Siellä hän ei tarvinnut telttaa.  Sinne ajettiin useiden eri luotojen väleistä. Tämä saari oli melko metsäinen keskeltä ja se oli noin puolen hehtaarin kokoinen. Keskellä saarta tuon metsäisen alueen reunalla oli jyrkkä kallionrinne jossa oli eräänlaisen luolan suuaukko. Aivan luolan sisäänkäynnin vieressä oli vanha verkkovaja, jossa oli kaksi ikkunaa ja ovi. Saari oli todellakin luoksepääsemättömän tuntuinen, kaukana laivaväylistä ja vaarallisten karikkojen ympäröimä.

Perjantai-aamu. Vaimo aloitti painostamisen: ”Mikset ole jo lähtenyt työn hakuun? Mitä oikein aiot?” Calle pakkaa tavaroitaan ja päättää lähteä kalaan. ”Lähden työn hakuun ja illaksi kalaan. Tulen myöhään”, sanoo Calle ja läjäyttää kerrostalokämpän oven kiinni perässään. Ei hän mihinkään työnhakuun mene, vaan suoraan venerantaan ja merelle. Calle suuntaa oman veneensä keulan kohti saarta, jonne hän on kätkenyt varastamansa veneen ja moottorin. Hän viettää päivän saaressa lepäillen ja kalastaen. Hän istuu rantakivellä ja odottaa pimeää. Hän antaa kylmän merituulen hyväillä kasvojaan. Loppukesän ilta on aurinkoinen. Calle on päättänyt jättää menneet ja lähteä kesän myötä pois.

Kello on perjai-iltana 23.00 kun Calle kääntää pimeässä rantakaislikossa oman veneensä keulan merta kohti. Hän vetäisee moottorin käymään ja päästää veneensä menemään yksikseen kohti Nåndalin aukkoa, eli kotikaupunkiaan kohti. Hän on jättänyt veneeseensä joitakin henkilökohtaisia varusteitaan. Calle jää hetkeksi katsomaan, että vene etenee suoraan, eikä jää kiertämään kehää liian lähelle lähtöpaikkaansa.

Kello 23.15 Calle ajelee jo varastamallaan veneellä kohti ulkosaaristoa. Hän uskoo vaimonsa tekevän katoamisilmoituksen vasta aamun tunteina, jolloin hän olisi jo perillä piilopaikassaan. On täysin pimeätä, saarista voi nähdä vain utuiset silhuetit, kun Calle toteuttaa unelmaansa, kadota jäljettömiin. Hän on pukeutunut lämpimästi ja tuntee olonsa nyt melko hyväksi. Yön pimeys antaa suojaa. On kuin avaruudessa. Meri kelluttaa ja keinuttaa muttei sitä pysty silmin havaitsemaan. Sen voi vain tuntea omassa päässään.

Kello 01.45 Meripelastuskeskus ottaa vastaan puhelun. Itkuinen nainen ilmoittaa miehensä ilmeisesti kadonneen.” Hän lähti iltapäivällä kalaan, eikä ole sen jälkeen ilmoittanut itsestään mitään”, kertoo nainen. Päivystäjä saa viiden minuutin päästä ilmoituksen ilman kuljettajaa kulkevasta veneestä Nåndalin lähistöllä. Nyt lähtee meripelastuksen rattaat liikkeelle. Super Puma pelastuskopteri on ilmassa kymmenessä minuutissa. Myös kaksi merivartioston kumivenettä on matkalla kohti havaintopaikkaa.

Kello on kaksi, kun Calle huomaa kellonsa pysähtyneen. Myös moottori sammuu jonkin ajan kuluttua, mutta ei Calle paniikkiin joudu. Myötäinen tuuli vie häntä eteenpäin pimeällä merellä. Niin ja alkaahan tuolla taivaanrannassa näkymään jo pian aamunkajastuskin. Hyvin tuo tuuli tuntuu häntä kuljettavan juuri oikeaan suuntaan. Callea väsyttää, tuulikin tuntuu lämpenevän. Tulee varmasti lämmin aamu. Jossain kaukana kuuluu helikopterin roottorin nakutus mutta se tuntuu loittonevan. Callea hymyilyttää, hän tuntee olevansa nyt vapaa.

Calle havahtuu. Taitaa olla aamu. Todella aurinkoinen aamu. Hän on ajautunut piilopaikkasaarensa rantaan, sinne missä ei tarvita telttaa. Hän jättää veneen rantaan ja lähtee kävelemän kohti luolan suulla olevaa verkkovajaa. Mutta mitä ihmettä? Vaja näyttää olevan kuin kunnostettu, kuin uusi. Viime kesänä se oli vielä aika huterassa kunnossa, miettii Calle. Pian rannan suunnasta, juuri sieltä josta Callekin äsken tuli, astelee häntä kohti vanhempi herrasmies, tosin ihan kalastustamineissa. ”Hei, annoin äsken sille Bärskärin äijälle sen varastamasi veneen takaisin, meinaan kun se lojui tuolla rannassa”. Calle oli hetken hiljaa, mutta sanoi sitten tarvitsevansa venettä vielä ehkä paluumatkalle. ”Tosin, olihan se varastettu”, jatkoi Calle heti perään. ”Tulehan Calle, mennään kalaa savustamaan, ja tuskin sinä enää palaat”, virkkoi vanhaherra.

He istuvat rantakalliolla, jääkauden muovaamissa penkinomaisissa painaumissa ja katselevat kalansavustusuunia. Tuuli on leppeä ja lämmin. Jokunen tiira ja kalalokki kaartelevat taivaalla. Meri välkkyy sinisenä auringonhohteessa. Callella ei ole enää puhelinta, lompakkoa, vastuita eikä murheita. Vanhaherra hyräilee myrskyluodon Maijaa, Callelta tipahtaa pari kyyneltä. Nyt hän tietää ettei tarvitse enää palata, Vanhaherra lupasi.

Sureva, mustiin pukeutunut nainen laskee kukkaset Carl Jensenin arkulle hänen kotikaupunkinsa hautauskappelissa. Jensen, talousrikollinen, nostettiin merestä, lähellä Stor Grundin majakkaa, kaksi viikkoa katoamisensa jälkeen. Nyt sataa, virret raikuvat, taivas itkee naisen kanssa suruaan pois. Nainen poistuu kappelista. Hän tietää vielä kohtaavansa Carlin, Vanhaherra lupasi.

Tekisitkö virheen - jos mielesi johtaa sinut haaveeseen suureen. Todennäköisesti ei - jos se sinut päämäärääsi vei.

Tulisitko onnelliseksi - jos se olisi totta toistaiseksi. Todennäköisesti ei - ellei se olisi totta ainaiseksi.

Onko haaveesi rauha ja alkutalven kuura - vaiko levottomuus ja kevään riuhtova kiima.

Oli se sitten kumpi tahansa - kummallakin on majansa - toisella raivo kuoleman - toisella taas voima syntymän.

Jos tavoitat vain toista - olisi se elämällesi vaivalloista - jos taas kumpaakin - tulee se olemaan onnellisempaa kuitenkin.

Istuin erään Turunmaan saariston suosituimman vierasvenesataman olutterassilla ja katselin kesäistä menoa ympärilläni. Samalla terassilla istui muutaman pöydän päässä mies, joka näytti hieman epäsiistiltä ja oman tiensä kulkijalta. Tämä hipin kaltainen mies pitkine hiuksineen saapui hieman minun jälkeeni vanhalla, puisella purjeveneellä satama-altaaseen. Ei puhettakaan koneen käytöstä, vaan loppuun asti purjeilla ihan laiturin viereen, ja kaiken lisäksi ypöyksin, ilman seuralaista. Olutta hän joi ja samalla poltteli piippuaan. Hiljaista oli, ei montaa asiakasta saati sitten venettä laiturissa.

Hetken kuluttua niemen takaa pudotteli tulemaan melkomoinen muskelivene kaksine moottoreineen sekä yläohjaamoineen. Se pudotti vauhdin alas sen verran myöhään, että varmasti kaikki satamassa olijat huomasivat veneestä uhkuvan voiman. Eikä silti, kyllä se komea olikin ja varmasti hintansa väärtti. Tuo jahti lipui hitaasti loppumatkan laituriin ja asettui lähelle olutterassia. Olihan siinä tilaa.

Kun katselin maihin päin, huomasin vanhan harvahampaisen naisen sitovan ärtyistä susikoiraansa laiturinkaiteeseen. Koira haukkui ja ärisi ohikulkijoille. Minua vähän jopa pelotti tuo peto. "Hitler! Turpa kiinni. Mamma käy nyt kaljalla", sanoi tuo vanha muori koiralleen. Siis...Hitler, ajattelin. Voiko koiran nimi todella olla Hitler, uskomatonta.

Tällä välin huvijahdin kippari oli noutanut itselleen jo komean, kuohuvan tuopin. Kippari katseli ympärilleen ja huomasi yllättäen tuon mielenkiintoisen näköisen pitkätukkapurjehtijan pöydässä. Jahdin kippari otti pari askelta hipin pöydän suuntaan ja kysäisi:"Onko vappaata, meinaan tämä paikka tässä". "Jep"; vastasi hippi ja katseli veneensä suuntaan, joka vieläkin kallisteli huvijahdin aalloissa.

"Niin, nimeni on Försti", sanoi jahti-isäntä. "Griini", esitteli itsensä hippelihei. "Lomallako sitä ollaan?" Kyseli Försti. "Ei! Ihan töitä tässä paiskitaan. Tulin vaan lounasoluelle", vastaili hippi-Griini. "Jaa, no taitaa olla mukava duuni sulla, kun välillä aina voi ohrapirtelöt ottaa" sanaili Försti.

Kuuntelin jonkin aikaa jutustelua ja sain tietää, että Griini oli Green Peace-aktiivi ja Försti jonkin ökyfirman toimitusjohtaja. Griini kertoi olevansa matkalla ulkosaaristoon kuuntelemaan, että pitääkö sähköyhtiön tuulimyllyt niin kovaa huminaa ja älämölöä, että se vaikuttaisi luonnonrauhaan. Samalla hän otti pöydällä olevasta kupista pari sokeripalaa taskuunsa. Försti taas oli lähtenyt mökiltään eukkoa pakoon edes muutamaksi tunniksi, kun se naputtaa koko helevetin ajan ja turhista asioista. "Mieluummin pedon kitaan, kun sen ämmän haukuttavaksi!" Julisti Försti.

Olut oli tehnyt tehtävänsä ja puheenvuorot alkoivat käydä yhä kulmikkaammiksi. "No, rahanko vuoksi sen variksen sitten nait?" Nälväisi Griini ja otti taas muutaman sokeripalan taskuunsa. Försti hiljeni ja alkoi tuijottaa turvonneilla silmillään viherpiipertäjää. "Voisitko kuule kriini, ihan koko maailman vuoksi, niin tuota, köyttää itsesi sinne sähkömyllyn ropeliin ja pyöriä siellä vaikka maailman tappiin asti."

Nyt Griini nousi pöydästä, arvokkaasti mutta hieman horjahtaen. "Keskustelumme on, hik, päättynyt". Ilmoitti Griini ja lähti astelemaan veneensä suuntaan. "Lunttaperse!" Huusi Försti ja jatkoi juomistaan. Seurasin Griinin liikkeitä hänen arvokkaan lähtönsä jälkeen. Tuo hippi suuntasi suoraan kulkunsa kohti Hitler-nimistä koiraa. Hän tarjoi Hitlerille sokeria ja sai kun saikin sen talutettavakseen. Försti riehui pöydässään ja arvosteli ohi meneviä naisia. Tällä välin horjuva hippi Griini ja susikoira Hitler nousivat Förstin veneeseen ja avoivat salongin oven. Griini maanitteli sokeripalan voimalla Hitlerin oven suuhun ja salamannopeasti potkaisi kaikin voimin hurttaa perseeseen, niin että se lähes lensi alas salonkiin. Griini vetäisi oven kiinni ja Hitler raivosi sisällä. Kuola valui sen raivokkaiden hampaiden välistä, kun se paloitteli salongin tyynystöä.

Ilta alkoi tummeta ja harvahampainen, hirvittävässä humalassa oleva vanha ämmä huuteli satama-alueella Hitleriä. Försti  poistettiin anniskelualueelta ja hän päätti suunnata veneelleen. Griini mennä köpötteli omalle veneelleen ja toisti Förstin hetki sitten lausuman viisauden,"mieluummin pedon kitaan, kun sen ämmän haukuttavaksi".

Harmaita kallioita, punaisen eri vivahteita sekoittuneena rantakiviin ja sinertävä rantavesi. Vihreä kaislikko, rantapajut, lepät ja koivut. Ylempänä saaressa myös havupuuta. Näin sen näen, luonnon kauneuden.

Kuvitellaanpa tämän koko maailmankaikkeuden olleen olemassa vasta 2000 vuotta. Viimeisen kymmenen minuutin aikana täällä on kuitenkin elänyt eläinläji, joka on lisääntynyt salaman nopeasti ja samalla suistanut luonnon lähes tuhoon.

Voisiko joku ystävällinen taho auttaa. Mitä pitäisi tehdä? Saako tuo laji tuhota kaiken kauniin. Tuo lajihan on tehokkaampi kuin merimetsoyhteisö saaria tuhoessaan. Uskomatonta.